perjantai 14. syyskuuta 2012

4. Kiss me hard before you go

 Lean viimeinen aamu vankilassa lipui eteenpäin hiljalleen rauhallisessa, pienessä kaupungissa. Tätä päivää Lea oli odottanut kaksi ja puoli vuotta. Tänään hän pääsisi kotiin. Olivatkohan vanhemmat pitäneet hänen talostaan huolta?


*


Aamulla herättyäni, olin virkeä ja innoissani. Yritin olla kiljumatta ääneen, etten tekisi muita katkeriksi omalla vapautumisellani. Lähdin samantien kohti aulaa, missä porukkaa tuntui parveilevan eniten. Halusin juhlistaa tätä päivää ja hyvästellä kaikki!


Kaikki olivat aulassa, mutteivat pistäneet erityisesti merkille saapumistani. Mitä ne siellä oikein edes tekivät sitten?


"Onnea vapaaksi pääsystä!" huikkasi yhtäkkiä yksi jos toinenkin ihminen. Yllätyin kylläkin, mutta pidin näistä ennalta-arvaamattomista tyypeistä, jotka olivat olleet elämässäni tärkeitä henkilöitä, enemmän tai vähemmän. Äh, aloin heittäytyä liian tunteelliseksi. 


Siirryimme iltapäivällä ulos, vähän niinkuin juhlimaan, mutta koruttomasti ilman mitään erikoista. Halailin ystäviäni, tai no, ystävääni ja muita vähän läheisempiä ihmisiä.
"Tulee ikävä sua, tyttö!" Sascha naurahti halatessani häntä. Nauroin itsekin vain.


Uskaltauduin halaamaan Jenseniäkin. 
"Pidä hauskaa ulkoilmassa. Äläkä enää varastele mitään luksusautoja" Jensen neuvoi pilke silmäkulmassaan.
Roxiekin oli pysynyt suht rauhallisena koko ajan, eikä ollut tehnyt elettäkään minua kohti. Nyökkäsi vain onnen toivotukseksi, tai joksikin.


"Näytä meille vielä joku siisti temppu!" Sascha hihkui ja minä taivutin itseäni melkein yli-inhimilliseen asentoon. 
"Tadaa!" nauraa kikatin ja meinasin kaatua.


Pian tuli aika. Sain lähteä. Vaihdoin vaatteet nopeasti vartijoiden vessassa ja avasin letillä olevat hiukseni, jotak olivat kihartuneet mukavasti. Jensen huokaisi nähdessään minut, hieman alakuloisesti. 
"Mennäänpä avaamaan portti.." hän sanoi ja laahusti kohti valvojankoppia.


Astelin portin eteen ja huokaisin ihmetyksestä, kun se aukesi. Alkuaikoina olin seisoksinut poritn edessä miettien, voisiko se aueta minulle koskaan. Nyt, unelma kävi toteen ja sain mennä. Portin avauduttua viileä, raikas tuuli puhalsi hennosti. Raikas tuuli, sitä ei ollut kovinkaan paljon saanut kokea. 


Edessä häämöttävä vapaa tila jätti minut ihmettelemään. Oliko tuolla tosiaan noin tilavaa? Ei seiniä rajoittamassa menemistä. 


"Menehän jo!" Sascha huudahti takaani. Havahduin ja naurahdin hiljaa. Sitten astuin vankilan portista ulos. Vihdoin viimein.

*


Äiti ja isä kävivät tuomassa minulle autoni, jotta pääsisin kotiin. Ajelin rauhassa muistellen liikennesääntöjä, ja sitä miten auto pelasi. Katselin kadun vierellä käveleviä ihmisiä, jotka kulkivat kohti jotakin, pienten lastensa kanssa. Lasten, jotka olivat syntyneet sinä aikana kun olin ollut poissa. En tiennyt maailman menosta enää mitään. 


Illan sarastaessa, pääsin kotiovelle. Äiti oli näköjään istuttanut kukkiakin. Oma koti kullan kallis, pitkään aikaan ei oltu nähty! Toivottavasti äiti ei ollut pistänyt paikkaa remonttiin sillä välin kun olin poissa..



Sisällä näytti juuri siltä miltä muistinkin. Paitsi että siistimmältä.. Äiti siivonnut, kuka muukaan. Itse olin enemmän rellestäjätyyppiä.



Päätin kotiinpaluuni kunniaksi tehdä itselleni pitkästä aikaa kunnon ruokaa! Vankilasafka kun oli vähän ala-arvoista, mutta menetteli joten kuten. Tuossa taas yksi puoli minusta, nirso syöjä.

*


Illan tullen oli mukavan rauhaisaa. Nautiskelin auringonlaskusta joka heijastui ikkunoistani kauniisti. Viime kerrasta kun oli aikaa. Olin ehtinyt jo kaivata tätä hiljaista lapsiperheiden lähiötä. 

Päätin myös etsiä itselleni töitä. Kunnon kansalainen ansaitsee omat varansa, eikös niin? Ja pitihän minun pitää talo kunnossa ja mikä tärkeintä, itselläni.. 
Yhtäkkiä, ovikello soi. 


"Kukahan siellä nyt tähän aikaan on?" höpisin itsekseni mennessäni avaamaan ovea. En huomannut katsoa ikkunasta tulijaa, mitä yleensä tein.


Avasin oven hiljaa. Siellä oli Jensen. Luulin saavani sydänkohtauksen tai jotain. Järkytys, kauan haaveilun kohteenani ollut mies minun ovellani!
"Lea" hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten.
"Tule sisään" sanoin hieman kovempaa, sillä en meinannut saada sanaa suustani ollenkaan.


"Olen odottanut tätä päivää tulevaksi jo vaikka kuinka kauan" hän sanoi ja vetäisi minut syliinsä. Itsekin olin odottanut tätä hetkeä kuin kuuta nousevaa, jo jokusen vuoden. En sanonut mitään tyydyin vain tuijottamaan hänen silmiinsä. 


Tunteet olivat ehdottomasti molemminpuoliset, vihdoin ja viimein. Nousin varpailleni ja annoin Jensenille ensimmäisen suudelmansa. Ensimmäisen, tulevista miljoonista. 


Sinä iltana kun katsoin häntä silmiin ensimmäisen kerran, halusin tuijottaa niitä loppuelämäni. Jos toiveeni nyt kävisikin toteen?
"Älä ajattele, olet vain minun nyt" Jensen kuiskasi ja silitti minua poskelle. Lopetin ajatukseni kuin seinään.

-


__________________________________
woop woop viimeinen osa, se on loppu nyt! tästäkin tuli tällänen lyhykäinen, neljän osan tarina. pahoittelen tekstin tökköisyydestä joissakin kohdin, mutta meinasi idea loppua kesken :D seuraavaa tarinaa saakin sitten odotella tovin, jahka se sims-into sieltä tulee takaisin!
risua ja ruusua vain tulemaan!

4 kommenttia :

  1. Tää oli tosi hyvä tarina ja ihana lopetus <3 Harmi ku loppu :( Toivottavast teet taas pian uuden tarinan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitoksia c: katsotaan katsotaan saanko minkäänlaista ideaa pelaamisen suhteen :)

      Poista
  2. Awww, ihana. :) MITÄ voikaan tästä seruata. Hmhmhmh. Jään jännityksellä odottamaan uutta osaa! :)

    VastaaPoista
  3. Oi, tää(kin) tarina oli upea! Ja kui ihanaa että Jensen ja Lea sai viimeinkin toisensa! ♥
    Tykkäsin tooosi paljon, toivottavasti jatkat yhä kirjoittamista. :)

    -banssu

    VastaaPoista

Anna tulla tai kohtaat Viikatemiehen keltaisissa lenkkareissaan!